FYSIKALISMI VAI LENINISMI, Risto Koivula

FYSIKALISMI VAI LENINISMI

”Fysikalismin” ideologia tieteessä on munatonta metafyysistä monadologiaa.1.2.2011 Risto Koivula pseudotiede, monadi, metafysiikka, panloogismi 10 kommenttia. Matematiikan dosentti Osmo Pekonen (JY) ja teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist (HY) keskustelevat tieteen metodologian ja tieteellisen maailmankuvan perusteista:

 ”Osmo Pekonen

 ”MIHIN METAFYSIIKKAA ENÄÄ TARVITAAN?

 Aristoteles: Metafysiikka. Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari ja Petri Pohjanlehto, selitykset Simo Knuuttila. Teoksessa Aristoteles: Metafysiikka, Teokset VI. Gaudeamus 1990, Helsinki.

 ”Metafysiikka voidaan olettaa tarpeelliseksi niin kauan kuin uskomme, että kaikella on ollut jokin alku. Jos maailmankaikkeus kuitenkin on täysin suljettu ja reunaton, sillä ei ole sen enempää alkua kuin loppuakaan. Se vain on olemassa. Mihin silloin enää metafysiikkaa tarvitaan?”

 Edellä oleva sitaatti on tekaistu. Se on saatu aikaan vaihtamalla Stephen Hawkingin teoksen ”Ajan lyhyt historia” eräässä lauseessa sanojen ’Jumala’ ja ’Luoja’ paikalle sana ’metafysiikka’. (Väärinkäsitysten välttämiseksi Hawkingin olisi ehkä ollutkin viisaampaa kirjoittaa sanottavansa yllä olevassa muodossa.) ”

 RK: Pekonen tekee tuossa mielestäni varsin onnistuneen rinnastuksen.

 Dialektisessa materialismissa ’metafysiikka’, joka on ontologiaa ja muuta filosofiaa, joka etsii ”ikuisesti muuttumatonta ja ikuisesti pysyvää” (joka lisäksi ”ei ole fysiikkaa”), on entinen filosofiatiede, jonka (mm.) dialektiikka korvaa, filosofisena pysyneiltä osin. (Filosofian sisältähän syntyy tunnetusti yhä myös erityistieteitä.) Tulkitsen Pekosta niin, että jos löydettäisiin tuollaista EPÄMATERIAALISTA metafyysistä todellisuutta, niin olisi ikään kuin löydetty merkki ”jumalankaltaisesta oliosta”.

(Siten myös Enqvist tulkitsee asiaa, ja kiistää sellaisen metafysiikan mahdollisuuden. Se ei olisikaan mikään ongelma, mutta se on, että SITÄKIN NOTORISEMMIN HÄN TAATUSTI KIISTÄÄ DIALEKTIIKAN, tietämättä siitä kuitenkaan mitään. Eikä HÄN pääse eroon metafysiikasta, vaan kompastuu siihen pelkkää ylimielisyyttään ja dialektiikanvastaisuuttaan pahemman kerran…)

 OP: ” Tieteiden hierarkiassa nykyihmisten mielissä ylimmällä sijalla lienee fysiikka.

 Psykologisesti fysiikan hegemonia selittyy sen mahtavasta kyvystä muuttaa maailmaa: ajatelkaamme vaikkapa atomipommia. Länsimaisen ajattelun materialistisessa nykytilanteessa luonnonfilosofian päätarkoituksena tuntuu olevan osoittaa, että pohjimmiltaan kaikki on fysiikkaa, jolloin siis metafysiikkaa ei tosiaankaan enää tarvita.”

 RK: Mm. Sovjetstakaja entsyklopedija ja minä kirjoitamme sitten luontoTIETE(ID)EN filosofiasta emmekä luonnonfilosofiasta. Noiden eron määritteli selkeästi jo Francis Bacon.

 Tuon eron perusteos on NL:n akateemikko Bonifati Kedrovin teos ”Engelsin luonnon dialektiikka”: luonnonfilosofia yrittää ”oikaista” teorianmuodostukseen ”ohi” erityisluonnontieteiden metodien. Sitä taas dialektisen materialismin luonnontieteenfilosofia ei tee, vaikka juuri siitä sitä usein syytetään. Se tutkii ja kehittää erityistieteiden hypoteesien filosofista pätevyyttä ja paljastaa niissä filosofisia ja loogisia virheitä.

OP: ”Fyysikkojen odotetaan kenties piankin saavan valmiiksi lopullisen yhtenäiskenttäteorian, paljon mainostetun Kaiken Teorian, joka nimensä mukaisesti lopullisesti selittäisi kaiken.

 Tämänkaltaiset haaveet suorastaan huutavat osakseen filosofista kritiikkiä, jonka lähtökohtana voisi olla Aristoteleen ajatteluun tutustuminen. ”

RK: Olen tasan samaa mieltä.

 Se ”jatko” on kuitenkin (jopa) tärkeämpää kuin ”lähtökohta” Aristoteles…:  Epikuros, Descartes, Bacon, Newton ja yhtä fanaattinen deduktionisti, kuin kaksi edellistä olivat induktionisteja, Gottfried Wilhelm Leibnitz… , hyvässä ja pahassa…

 OP: ” ’Mitä oleva on’, on kysymys, jota on aina pohdittu ja pidetty ongelmallisena menneisyydestä nykypäiviin asti, ja se on itse asiassa kysymys ’mitä substanssi on’,

Aristoteles kirjoittaa (1028b) perustaessaan tieteenalan, joka ”tarkastelee olevaa olevana” (1003a). Aristoteles itse käytti sanontaa ’ensimmäinen filosofia’. Nimen ’metafysiikka’ Aristoteleen tutkimuskohde lienee saanut vasta hänen teostensa myöhemmiltä toimittajilta, jotka sijoittivat nämä kirjoitukset ta meta ta fysika, luontoa koskevien kirjoitusten jälkeen. ”

 RK: Kyseessä olisi siis lähinnä ”muun kuin fysiikan ontologia”, esimerkiksi yleiskäsitteet metafyysisesti käsitettyinä (joka voidaan tehdä usealla eri tavalla).

 Filosofien kesken ei ole koskaan vallinnut yksimielisyyttä aiheesta ”dialektiikka vai metafysiikka”, sillä mm. Herakleitos vannoi dialektiikan nimeen, Aristoteles, Demokritos ja Epikuros liittivät oppiinsa sen elementtejä, ja Zenon Elealainen asetti ongelmia, jotka olivat metafysiikan kannalta mahdottomia (mm. ’lentävä nuoli’).

 OP: ” Aristoteleen nykyiset perilliset, vaikkapa Stephen Hawking, sen sijaan eivät sijoita luontoa koskevien kirjoitustensa jälkeen enää yhtään mitään, vaan leimaavat mielisuosiolla kaiken muun kuin fysikaalisen spekulaation silkaksi haihatteluksi.

 Esimerkiksi suomalainen fyysikko Kari Enqvist on julkaissut mielenkiintoisen teoksen Näkymätön todellisuus (WSOY 1996), jossa hän käy läpi lähes koko fysiikan historian Aristoteleesta Hawkingiin. Kirja selostaa erityisesti Richard Feynmanin (1918–1988) kehittämää  kvanttielektrodynamiikkaa (=QED), yhtä teoreettisen fysiikan tarkimmin kokeellisesti todennettua alaa, jota Enqvist varsin oikeutetusti pitää tärkeimpänä nykyfysiikan tarjoamana avaimena luonnonlakien ymmärtämiseen ja siis substanssin tutkimiseen.

 Kaikenlaisen metafysiikan ja varsinkin teologien yritykset tutkia substanssia Enqvist kuittaa naurahduksella:

 ”Jokainen voi luonnollisesti uskoa mihin haluaa, oli kyseessä sitten menninkäiset tai QED, ja jos joku tahtoo kieltää tieteen arvon ja elää pelkän oikukkaan mielikuvituksen varassa, sekin on hänen oma asiansa.”

 Luullakseni myös Aristoteleen Metafysiikka kuuluu Enqvistin silmissä aikansa eläneiden menninkäistutkimusten joukkoon!

 Tieteiden hierarkiassa QED:n yläpuolella on kuitenkin yksi tieteenala, jolle Enqvistkään ei naura, nimittäin matematiikka. Tarvitsevathan fyysikot teorioidensa kehittämiseen loppujen lopuksi aina matemaatikkojen apua. Fysiikan kehittyminen on säännöllisesti osoittautunut riippuvaiseksi matematiikassa saavutetuista edistysaskelista.

 Esimerkiksi QED on ollut jo vuosikymmeniä kriisissä, koska sen matemaattista rakennetta ei ymmärretä. QED:ssä näet joudutaan muodollisesti käsittelemään äärettömiä suureita, jotka ovat matemaattisesti mielettömiä. ”

 RK: (Dialektikko) Niels Bohr tulkitsi, että (integraali)funktioiden arvot määritellään tulkinnallisessa järjestelmässä aina ÄÄRELLISESSÄ ALUEESSA eikä ”pisteessä”. Kts. Vjačeslav Stepin: Tieteellinen teoriamuodostus.)

 OP: ” Tietyt peukalosäännöt (ns. renormalisoinnit) antavat fysikaalisesti oikeita tuloksia, esimerkiksi elektronin magneettiselle momentille jopa kymmenen merkitsevän numeron tarkkuudella (!), mutta kukaan ei tiedä miksi. Vasta matematiikan tuleva kehitys voi selittää, miksi QED oikeastaan toimii. Mitä fyysikot oikeastaan tekevät? Hehän pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muotoon. Eikö siis matematiikka ole eräänlaista metafysiikkaa suhteessaan fysiikkaan? ”

 RK: Periaatteessa kyllä, jos tarkastellaan Aristoteleen aikaista metafysiikkaa ja erotetaan siitä itse fysiikka (fysiikan lait), ja dialektiikka. Eräässä aivan tietyssä tapauksessa matematiikka (siihen sisältyvä muodollinen logiikka) ovat pesunkestävää ja varmasti väärää ”metafysiikkaa”: SILLOIN KUN LOGIIKKAA TUPUTETAAN TODELLISUUDEN ITSENSÄ MATERIAALISEKSI RAKENNE-ELEMENTIKSI (eikä vain todellisuuden MALLIN, teorian sellaiseksi!). Minun tulkintani on, että juuri sitä Enqvist huomaamattaan(?) kaiken aikaa tekee…

OP: ” Einsteinin mukaan koko tieteen suurin ihme on juuri se, että ihmisen ulkoinen todellisuus (so. fysiikka) ja ihmisen sisäinen todellisuus (so. matematiikka) ovat niin syvässä keskinäisessä vastaavaisuudessa, että luonnonlait ylipäänsä ovat käsitettävissä. ”

 Matematiikka ei ole olemukseltaan ”sisäistä todellisuutta”, mikä viittaa subjektiiviseen todellisuuteen. Sillä on luonnossa reaalinen tutkimuskohde, joten se on (myös) objektiivista.

 ”Matematiikan käsittämätön tehokkuus luonnontieteissä” on nimeltään fyysikko Eugene P. Wignerin (1902-1995) tässä yhteydessä usein siteerattu essee, joka on ilmestynyt suomeksi toimittamassani teoksessa Symbolien metsässä (Art House 1992). Myös Enqvist kirjoittaa:

 ”…kieli, jota joka tapauksessa käytämme, on matematiikan koko rajaton ja universaali rakennelma. Se auttaa meitä eteenpäin ja avaa meille ovia, joita emme tienneet olevan olemassakaan. Tuntuu siltä, että matematiikan avulla voimme kurottaa ajattelumme ulkopuolelle, ja niin kuin kvanttikenttäteoriatkin osoittavat, maailman muoto on matemaattinen.” ”

 Em. tapaan matematiikka ei ole myöskään ”vain” kieli…

 On olemassa toinenkin, olennaisesti parempi tulkinta kuin tuo (enqvistiläinen):

MATEMATIIKAN TUTKIMUSKOHDE OVAT NIMENOMAAN OBJEKTIEN AVARUUDELLISET MUODOT JA MÄÄRÄLLISET SUHTEET:

Matematiikka

I. Matematiikan tutkimuskohteen määrittely, sen suhde muihin tieteisiin ja tekniikkaan.

 Matematiikka (kr. máthema – tieto, tiede), tiede reaalimaailman määrällisistä suhteista ja avaruudellista muodoista.

 ” Puhtaalla matematiikalla on tutkimuskohteenaan reaalimaailman avaruudelliset muodot ja määrälliset suhteet, kuten sanottu – aivan todellinen materaali. Se tosiasia, että tämä materiaali saa äärimmäisen abstraktin muodon, voi vain vähän hämärtää sen alkuperää ulkoisessa maailmassa. Mutta jotta näitä muotoja suhteita voitaisiin tutkia puhtaassa muodossa, ne on välttämätöntä erottaa aivan täydellisesti sisällöstä, jättää tämä viimeksi mainittu sivuun jonakin yhdentekevänä.” (Engels)

 Matematiikan abstraktisuus ei merkitse sen erillisyyttä materiaalisesta (huom: EI ole ´aineellisen´ synonyymi!) todellisuudesta. Erottamattomassa yhteydessä luonnontieteiden ja tekniikan tarpeisiin matematiikan tutkima määrällisten suhteiden ja avaruudellisten muotojen ”varasto” (zapas) laajenee jatkuvasti, niin että yllä esitetty ´matematiikan´ määritelmä täydentyy yhä rikkaammalla sisällöllä. ”

 RK: Matematiikka ja nuo avaruudelliset muodot ja määrälliset suhteet eivät kuitenkaan ole ”sama asia”, vaan ne ovat TIEDE ja sen TUTKIMUSKOHDE, joka mallinnetaan loogisesti (joka puree nyt harvinaisen rautaisesti, koska kohdetta voidaan tarkastella PISTEITTÄIN, joiden olemus ”ulottuvuudettomuuden” ohella on, että mikä tahansa ominaisuus täysin on tai ei ole).

 Muodollinen logiikka on MATEMATIIKAN sisällä, ja matematiikka taas on fysikaalisten teorioiden sisällä, MUTTA  SITÄ EI OLE ITSE MATERIAALISEN TODELLISUUDEN SISÄLLÄ!

 Oppi siitä, että muodollinen logiikka, tarkemmin sanoen sen ontologinen taustaolettamus, että ”mikä tahansa ominaisuus missä tahansa ”todella todellisessa kohteessa” joko ”täysin on” tai ”sitä ei ole lainkaan”, olisi myös ”todellisuuden sisällä” sen erottamattoman ainesosana, on tunnettu filosofinen oppi, yhtä vanha kuin tiede itse.

Sen aloittaja oli Pythagoras (585–496 eaa) ja sen kunkku (siis tähänastinen: :D!!!!, antaa toki Enqun yrittää…!!!) oli Leibnitz (joka ei ollut mikään tyhmä eikä välttämättä myöskään vilpillinen mies)

 Oppia nimitetään monadologiaksi, ja se on suorastaan arkkimetafyysinen oppi.

 Monadologisen opin erityispiirre on matemaattisen ja fysikaalisen olemassaolon samaistaminen ja siten sekoittaminen, eli sellaisen ”pikkuseikan” kuin aksiomaattisen järjestelmän TULKINNAN olemassaolon ”unohtaminen”. Monadologinen ontologia on sen (”unohtamisen”) filosofinen ”perustelu” (joka ei itse perustu muuhun kuin päähänpistoon ainakaan sellaisiin olioihin ”ulotettuna”, joista meillä ei ole toistaiseksi koetuloksia, JA JOKA ON EHDOTTOMASTI LAUSUTTAVA JULKI, jos sitä käytetään fysikaalisessa maailmankuvassa, kuten johdonmukaisesti vain yksi ainoa julkimonadologi G. W. Leibnitz teki!). MIKÄÄN tulkinta ei ole johdettavissa muodollisloogisesti aksiomaattisesta järjestelmästä, kuten matematiikasta, sillä jos matemaattisella järjestelmällä on yksi sisällöllinen tulkinta, sillä on niitä saman tien N (= numeroituva äärettömyys, ja ikiteekkarin vuosikurssi) kappaletta.

 Myöskään oikeat (pätevät) laskut eivät takaa, että se tulkinta olisi oikea ja voimassa…

 Rehellisesti julkilausutussa muodossa kyseistä oppia pidetään yleensä väkisin väännettynä ja sellaisena munattomana oppina, kun se on johdettu muodollisesta logiikasta sen pelaamisen selitykseksi. Teorianmuodostus on kuitenkin taustafilosofialtaan ontologisesti johdonmukaisesti monadologista VAIN JOS OLETETAAN ”KAIKENTEORIA”. (Mutta kyllä ”epäjohdonmukainenkin” monadologia sopivissa paikoissa riittää VAIKKA KUINKA PAHOIHIN VIRHEISIIN!) Silloin tehdään TODELLISUUTTA KOSKEVA ONTOLOGINEN TAUSTAOLETUS, eikä pelkästään TODELLISUUDEN MALLIA koskeva (ja sellaisena väistämättä rajoitettu!) sellainen.

 Ja last but not least ehkä pahimman niitin antaa myös Pekonen: mikään aksiomaattinen järjestelmä ei ole täydellinen (mikä dialektiikassa tarkoittaa, että tulkittuna (mm. luonnontieteellisen teorian sisällä) se, mitä aksioomien raameissa määritellään ja tutkitaan, ei ole lopulta kuitenkaan kokonaan riippumaton sisällöllisestä tulkinnasta, sisällöstä, joka on lopultakin se ’muodon ja sisällön’ dialektisen kokonaisuuden dominantti osapuoli):

 OP: ” Einsteinin, Wignerin ja Enqvistin hämmennys on luonteeltaan metafyysistä: substanssia etsiessään he kaikki viittaavat matematiikkaan. Matemaatikot on kuitenkin tehokkaasti ja pysyvästi rokotettu fyysikoille tyypillisiä Kaiken Teorian kaltaisia suuruudenhulluja kuvitelmia vastaan.

 Rokottajana toimi Kurt Gödel (1906-1978), epäilemättä historian suurin loogikko Aristoteleen jälkeen. Gödelin kuuluisat epätäydellisyyslauseet osoittavat, että matematiikka ei sulkeudu itseensä: Matematiikassa on aina väittämiä, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi, asetettiinpa matematiikan perustana oleva aksioomajärjestelmä millä tavalla tahansa.

 Toisaalta matematiikan ristiriidattomuutta ei voida todistaa matematiikan sisäisten päättelysääntöjen avulla. Stephen Hawkingia edelleen mukaillen Gödelin jälkeisen ajan matemaatikko voisi todeta, että meidän tieteenalamme ehdottomasti ei ole ”suljettu” eikä ”reunaton”, vaan ”avoin” ja ”reunallinen”. Koko todellisuus ei ole matematisoitavissa, vaan ”metamatematiikka” (so., niiden asioiden muodostama kokonaisuus, joista matematiikka ei voi puhua) ilmeisesti on olemassa. ”

 RK: Tästä voin pitkälle olla yhtä mieltä…

 OP: ” Gödelin epätäydellisyyslauseen sisäistäneelle matemaatikolle koko hänen tieteenalansa näyttäytyykin vain atollina tietämättömyytemme valtameressä ei siksi, ettemme vielä olisi löytäneet lopullista vastausta kaikkiin kysymyksiimme, vaan koska tiedämme olevan olemassa sellaisiakin kysymyksiä, joihin emme periaatteessakaan milloinkaan voi vastata. ”

 RK: Tuo taas on pitkälle menevä johtopäätös, mutta (aina jonkinlaisella) ”atollilla” kelluminen on onnistunut kielikuva!

 OP: ”Kuuluisa esimerkki matemaattisesta väittämästä, jonka totuusarvo ei ole ratkaistavissa, on ns. kontinuumihypoteesi. Se liittyy Se liittyy Georg Cantorin  (1845-1918) perustamaan transfiniittisten lukujen teoriaan, joka on edelleen täynnä ratkaisemattomia arvoituksia. Pääsy ”Cantorin paratiisiin”, josta meitä David Hilbertin (1862-1943) mukaan ei karkoteta, kuuluu matematiikan historian suuriin saavutuksiin. Cantorin kehittämät vallankumoukselliset uudet äärettömyyden käsitteet, joiden kauaskantoisuutta ei ehkä vieläkään täysin tajuta, pakottavat korjaamaan Aristotelestakin.

 Väittäessään, ettei äärettömiä lukuja voi olla olemassa (1084a), Aristoteles on ehdottomasti väärässä! Mutta jos kerran matematiikka on fysiikan metatiede, niin eikö fyysikkojen tulisi olla valmiit astumaan yksi meta-askel pitemmälle, lukemaan Gödelinsä ja myöntämään, että matematiikka ja fysiikka yhdessä muodostavat avoimen systeemin? Kenties juuri QED jonka ongelmat liittyvät nimenomaan äärettömillä suureilla laskemiseen lopulta osoittautuu paitsi käytännössä myös teoriassa samantapaiseksi avoimeksi systeemiksi kuin transfiniittisten lukujen teoria, jossa kaikkia väitteitä ei periaatteessakaan ole mahdollista todistaa? Kenties fysiikka vielä saa oman ”Feynmanin paratiisinsa”, josta meitä ei karkoteta?

 Aristoteleen peruskysymys ”mikä on substanssi?” on mielestäni edelleen polttavan ajankohtainen.

 ”Ellei olisi mitään muuta substanssia luonnon muodostamien substanssien ulkopuolella, luonnontiede olisi tosiaankin ensimmäinen tiede. Mutta jos on olemassa jokin liikkumaton substanssi, sitä koskeva tiede on ensisijainen ja ensimmäinen filosofia, ja se on yleinen siinä mielessä, että se on ensimmäinen. Sen tehtävänä olisi tarkastella olevaa olevana sitä, mikä se on, ja sille olevana kuuluvia ominaisuuksia.” (1026a) ”

RK: Tuo dialektiikan kiistävä ajattelu ”kaiken absoluuttisesta substanssista” on vanhentunutta (LIIKKUVA ’MATERIA’ korvaa sellaisen ”substanssin”, eikä se TODELLAKAAN ole ”SAMA KUIN FYSIIKKA”!), mutta sen sijaan substanssi on aiheellinen ja tarpeellinen käsite Baconin ”revisioimassa” ’substanssin’ SUHTEELLISESSA muodossa jollakin tavalla yhteen kuuluvien olioiden yhteisenä, olioihin kuuluvana perustana. (Niihin KUULUMATON ulkoinen tai niille ominaisuuksia antamaton yhteinen perusta taas on SUBSTRAATTI: tunnettuna esimerkkinä neurofysilogiset prosessit ovat TAJUNNAN SUBSTRAATTI. ”Psykologian tietosanakirja”:

 KORKEIN HERMOTOIMINTA (Vysshaja nervnaja dejatelnost)

 ”…Neurofysiologiset prosessit, jotka tapahtuvat isojen aivojen kuorella ja välittömästi sen alapuolella olevassa kerroksessa, ja jotka ovat ihmisten ja eläinten psyykkisen toiminnan pohjana. K.h.t.:n prosessit ovat psyyken hermostollinen perusmekanismi, sen materiaalinen substraatti. ” (linkissä hiukan väärin ”kasvualusta” käännetty ”ainesosaksi”)

 Vaan miten vastaa Pekoselle ”syytetty” Kari Enqvist:

 [www.helsinki.fi]

 Kari Enqvist:

 ”KADONNEEN SUBSTANSSIN METSÄSTYS”

Kirjoituksessaan ”Mihin metafysiikkaa enää tarvitaan” (Niin & näin 2/98) Osmo Pekonen päätyi nostamaan fysiikan metatieteeksi matematiikan, joka hänen mukaansa aristoteelisessa hengessä valottaisi substansseja luonnon muodostamien substanssien ulkopuolella. ”

 RK: Viittaakohan Enqvist tässä ”uskontoon”, tuolla ”ulkopuolisuudella”? Mielestäni Pekonen ei yllä puhu ”luonnon ulkopuolisuudesta”, vaan luontoon kuuluvista piirteistä. Joka tapauksessa metafysiikan perilliset dialektiikka yhdessä eräiden uusien erityistieteiden kanssa puhuvat aina varmasti LUONTOON (ja yhteiskuntaan) KUULUVISTA substansseista, kun sellaisista puhuvat. (Esimerkiksi Marx puhuu abstraktista työstä (labour) yhteiskunnassa kaiken taloudellisen arvon substanssina).

 KE: ” Näin metafysiikka ei sittenkään olisi kuihtumassa modernin fysiikan painon alla.

 Mielestäni on olemassa toinen, perustellumpi näkökanta: metafysiikka ei ole kuollut mutta fysiikka on nielaissut sen kuin valas aikoinaan Joonan.

 Kun Pekonen kirjoittaa, että fyysikot ”pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muotoon”, hänellä on mitä ilmeisimmin mielessään kokeellinen fysiikka, jonka löytöjä teoreettiset selitykset sitten seuraavat. Klassinen esimerkki on Henri Becquerelin maaliskuun 1. päivä vuonna 1896 löytämät oudot säteet eli radioaktiivisuus, ilmiö jonka tyydyttävään teoreettiseen selittämiseen kului reilut kolmekymmentä vuotta. 

 Monilla fysiikan alueilla marssijärjestys on edelleen sama. Esimerkiksi korkean lämpötilan suprajohteet valmistettiin 1980-luvun lopulla yrityksen ja erehdyksen tietä ja siis löydettiin tarmokkaan kokeellisen toiminnan ansiosta, emmekä vielä ymmärrä, miksi tietyt aineet ovat suprajohteita paljon absoluuttisen nollapisteen yläpuolella.

 Mutta kun puhutaan maailman substanssista — ja tällöin ajattelen reduktionistisesti alkeellisimpia mahdollisia aineen ja  avaruusajan rakennuspalikoita — tilanne on toinen. Teorialla ei ole vain selittävä rooli vaan se myös ennakoi uutta. ”

 RK: Substansseistakin voidaan ajatella myös dialektisesti, eikä aina vain reduktionistisesti! Ehdoton ”koko maailman substanssi” on turha ja harhaanjohtava käsite teorianmuodostuksessa.

 Teoria sanan suppeassa merkityksessä ”ajattelumuotona, joka kuvaa kohdettaan kokonaisuutena”, ei edes ole teoria, ennen kuin se ennustaa jotakin, KOSKA MUUTEN SITÄ EI VOIDA TESTATA, ja juuri tämä ominaisuus olla testattavissa todeksi tai epätodeksi on loogisen ’ajattelumuodon’ käsitteen merkitys.

KE: ” Tämä teoreettisen fysiikan kasvaminen itsenäiseksi tieteeksi ja siirtyminen takapenkiltä ohjaajan paikalle alkoi 1800-luvun lopulla, jolloin Maxwellin yhtälöiden perusteella ennustettiin, että radioaaltoja oli mahdollista lähettää ja vastaanottaa, minkä Heinrich Hertz sitten kokeellisesti osoitti vuonna 1887.

Englantilainen P. A. M. Dirac tuli ennustaneeksi antiaineen olemassaolon pyrkiessään yhdistämään kvanttimekaniikan ja Einsteinin suppeamman suhteellisuusteorian. Tämä tapahtui vuonna 1928, ja elektronin antihiukkanen positroni löytyi kosmisista säteistä vuonna 1932.

 Sähkö heikon voiman välittäjähiukkasten W:n ja Z:n olemassaolo oli ennustettu ja niiden massat laskettu jo vuosia ennen kuin ne löydettiin vuonna 1983. Niinpä voidaan sanoa, että metafysiikka elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sitä ei vain enää kutsuta metafysiikaksi vaan teoreettiseksi fysiikaksi. ”

 RK: Teoreettinen fysiikka ei suinkaan ole mikään ”ainoa teorioita muodostava tiede”, vaan erotuksetta kaikki erityistieteet muodostavat niitä. Niitä muodostavat myös soveltavat tieteet.

 Ihmisestä ja ihmiskunnasta riippumaton MATERIA EI OLE ”TEOREETTISTA FYSIIKKAA”, vaan teoreettinen fysiikka vain KUVAA sitä aina joltakin osin ja jollakin tarkkuudella!

 ”Materian sisällä” esimerkiksi EI OLE MUODOLLISTA LOGIIKKAA, vaikka teoreettisen fysiikan sisällä onkin!

 Se on osa KIELTÄ,  JOLLA MATERIAA KUVATAAN, eikä materiaa itseään!

 Siitä tulee METAFYSIIKKAA kaikissa niissä ikävissä piirteissään, joista dialektinen materialismi sitä arvostelee, sitten jos se perusteettomasti (ja salaa) oletetaan itse todellisuuden rakenneosaksi!

 Esimerkiksi juuri Diracilla matematiikka kyllä ”ennusti” kaikenlaista sellaistakin, mikä yksinkertaisesti vain unohdettiin, kuten ”negatiivisia energiatiloja”, ja yhtä kaikki näin saatu tulos ennustaa todellisuutta 12 numerolla… vain erityinen suhteellisuusteoria ennustaa mitään fysikaalista vieläkin tarkemmin.

 Ja sitä Higgsin bosonia ei sitten tunnu löytyvänkään, jossakin on kuitenkin matoja…

 Matemaattisrakenteisen teorian nousu tieteessä johtavaksi ajattelumuodoksi ei nosta teoreettista fysikkaa mihinkään absoluuttiseen erikoisasemaan muiden tieteiden joukossa!

 Kaikkein eniten se lisää matematiikan ja muodollisten logiikkojen (ja muidenkin informaatiotieteiden!)  ”ominaispainoa”.

 KE: ” Sanotaan, että teoreettisen fysiikan kieli on matematiikan kieli. Fysiikassa matematiikka ei kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan apuväline. ”

 RK: Se ei ole pelkkä väline, se kyllä kuvaa todellisuudenkin kokeellisiakin piirteitä. Se mikä nimenomaan on apuväline niin matematiikassa kuin fysiikassakin, on muodollinen logiikka, ja noiden tieteiden KIELEN keskeinen elementti on se muodollinen logiikka.

 Ja se kun jää tunarifyysikolta ”itse materiallisen todellisuuden sisään”, se on ”tuotteen” laadun kannalta samaa kuin leipurilta jäisi pullasuti pitkon sisään, tai lääkäriltä pihdit potilaan mahaan…

 KE: ” Usein sitä käytetään tavalla, joka saa matemaatikot näkemään painajaisia. Tieteenhistorioitsija  Peter Galison on kuvannut tätä osuvasti ”matematiikan pidginisaatioksi”, esimerkkinä eturivin teoreettisen fyysikon Sidney Colemanin esipuhe paljon käytettyihin luentoihinsa:

 ”Our approach will be, from a mathematical viewpoint, despicable. Nothing will be proved; everything will be done by analogy, formal manipulation of ill-defined (sometimes divergent) quantities, and handwaving.”

Tällainen asenne on teoreettisten fyysikoiden keskuudessa yleinen, ja hyvästä syystä.

 QED:n ja muiden kvanttikenttäteorioiden formaalit äärettömyydet voivat vaivata matemaatikkoja, mutta fyysikot uskovat tietävänsä niiden fysikaalisen merkityksen: käyttämämme teoriat ovat efektiivisiä ja voimassa vain tietyllä, rajoitetulla sovellusalueella.

Efektiivisyyteen liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapausasteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena. ”

RK: Enqvist on itse ottanut ’emergenssin’ käsitteen omin lupinensa tuollaisen vääristelyn kohteeksi, mitä se ei ollenkaan tarkoita (kenelläkään muulla!), vaan aivan muita asioita.

 KE: ” Tuttu esimerkki tällaisesta emergenssistä on hiukkasjoukon lämpötilan käsite, jota ei esiinny mikrofysikaalisen (ja siis fundamentaalisemman) kuvauksen tasolla, missä puhumme ainoastaan hiukkasten paikoista ja nopeuksista. Lämpötila ei edes ole yksikäsitteinen kuvaus hiukkasjoukolle, sillä monta erilaista mikrojärjestystä tuottaa saman lämpötilan. ”

 RK: Lämpötila on joskus ollut yksi emergoituva ilmiö, kun on muodostunut hiukkasista sellaisia rakenteita kuten hiloja ja molekyylejä, jotka voivat liíkettä (energiaa) varastoida lämpönä. Lämpö sitten tunnetusti vaikuttaa voimakkasti mm. kemiaan. Tuo on rajatapaus. Jos lämpö on emergentti-ilmiö, sana emergenssi ei voi korvata Engelsin ’materian liikemuodon’ (fysikaalinen, kemiallinen, biologinen, sosiaalinen) käsitteitä (jotka tulevat sisällöllisesti jo Baconilta), eikä emergenssi ole tuolloin myöskään redusoimattomuuden synonyymi, vaan käsittää sekä redusoituvia että redusoitumattomia ilmiöitä. Ja silloin se on korvattavissa, pitäkin korvata, muilla käsitteillä.

KE: ” Kuvailun efektiivisyydellä ja käsitteiden emergentillä luonteella on suuri merkitys myös substanssikysymyksen kannalta. ”

 RK: Emergenssi EI kuvaa KÄSITTEIDEN vaan todellisuuden ilmiöitä! Enqvist ottaa emergenssin, uusien  objektiivisten lakien synnyn, irti todellisuudesta ”vain subjektiiviseksi”, ja ”antaa vastalahjaksi objektiiviselle todellisuudelle (materialle)” puhtaasti ihmisen tekoa olevan muodollisen logiikan! Kyseessä on kuvitteellinen ”diili”: LUONTO ei sellaisia tee kenenkään kanssa…

 http://ristokoivula.puheenvuoro.uusisuomi.fi/59551-emergenssi-merkitsee 

http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Stuart_Mill

 ”Eläessään hänet tunnettiin myös eräänä aikansa vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä. Myös hänen logiikkaa koskeva teoksensa A System of Logic oli aikanaan erittäin tunnettu teos. Tässä teoksessa hän esitti filosofiansa, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä emergentismi. Mill itse tosin käytti sanaa ”emergent”. Teoksessaan Principles of Political Economy (1848) Mill otti laissez-faire-myönteisen kannan, mutta uskoi myös markkinoiden usein epäonnistuvan täydellisen hyödyn saavuttamisessa. Niinpä teoksessa on lueteltu joukko tilanteita, joissa valtion väliintulo on mahdollinen. Utilitarismissa (1861) Mill uudisti benthamismia ja erotti toisistaan korkeammat ja alemmat halut ja mielihyvän. Teoksessa on tunnettu lause: ”On parempi olla tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ja on parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys.” ”

 John Stuart Millin emergentismi oli Baconin filosofian päivitystä.

 KE: ”Kaikesta tästä huolimatta matematiikka voi toki olla fysiikan ainoa kieli. ”

 RK: Matematiikka ei ole kieli olemukseltaan. (Tässä itse Baconkin erehtyi! Saati sitten ”Eno”…) Matematiikalla on kieli, ja se on olennaisesti muodollinen logiikka.

 KE: ” Kielen ominaisuuksista ei kuitenkaan voi vetää johtopäätöksiä sen kuvailun kohteesta. ”

 RK: Just nappiinsa, ei voi(da)kaan!

Matematiikasta sen sijaan voidaan kyllä tehdä päätelmiä todellisuudesta: ajatellaan vaikka kaoottisia ilmiöitä. Uskomatonta, mutta totta. Luonto noudattaa niitä tavallisella kaksipäisellä logiikalla laskettuja kaoottisia MATEMAATISIA lakeja sekin (jollakin tarkkuudella ja pätevyysalueella tietysti, kuten kaikkia muitakin matemaattisia lakeja, siellä missä noudattaa)!

 KE: ”Matematiikkaan voi olla koodattu kaikki se, mitä fysiikassa voidaan sanoa, ”

RK: EI OLE, koska matematiikan TULKINTOJA ei ole koodattu itse matematiikkaan!!! NEKIN, ja vieläpä AIVAN ERITYISESTI JUURI NE!, ovat kuitenkin FYSIIKKAA!!!

 KE: ”…mutta kun matematiikan lausumien määrä on rajaton, sen ominaisuuksia tutkiskelemalla emme pääse puusta pitkään. Matematiikka sallii painovoiman, joka ei vaikuta käänteisesti verrannollisena etäisyyden neliöön vaan vähenee vaikkapa lineaarisesti; itse asiassa mikä tahansa funktio, mikä tahansa käyttäytyminen, on sallittu.

Sähkömagneettisen alkeiskytkennän voimakkuuden eli ns. hienorakennevakion arvo voi matemaattisesti olla mikä tahansa reaaliluku, mutta jos se poikkeaisi mitatusta (noin 1/137) muutamalla kymmenellä prosentilla, maailmaamme ei olisi olemassakaan: mm. atomien ja molekyylisidosten stabiilisuudet riippuvat oleellisella tavalla hienorakennevakion arvosta. Tunnettujen voimien lisäksi matematiikka sallii äärettömän määrän erilaisia voimia, erilaisia todellisuuksia. Näistä ääretön osajoukko ei selvästikään ole realisoitunut luonnossa. Tämä huomio johdattaa meidät luontevasti Gödelin epätäydellisyyslauseen merkitykseen.

 Gödel osoitti, että matematiikkaan sisältyy lausumia, joiden totuusarvoa emme sen sisällä pysty määrittämään. Mutta luonto, ja sitä kautta olevassa olevan maailman substanssi, ei hyödynnä matematiikan koko rikkautta. Niinpä meillä ei ole mitään a priori taetta siitä, etteikö fysiikan kuvaus voisi joskus olla koko luonnon täydellisesti kattava. ”

 RK: Ja varsinkaan ei ole alkeellisintakaan taetta, että se VOISI OLLA sitä!

 (Itse asiassa niitä päinvastaisia takeita meillä kyllä on: varmojen dialektisten vastakohtien muodossa: luonnolla ON SELLAISTAKIN RIKKAUTTA, JOTA TAAS MATEMATIIKKA, tämä kaksipäiselle logiikalle rakentuva, EI TUNNE!

 Ja, sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, SEN ENQVIST KIISTÄÄ, sillä muutenhan KAIKENTEORIAT olisivat aina jonkin pätevyysalueen ulkopuolella puutaheinää…)

 KE: ”Toisin sanoen, luonto ei välttämättä eksy matemaattisen hämärän rajamaille ja Teoria kaikesta saattaa olla olemassa.”

 RK: Sellainen edellyttäisi todellisuuden luonnetta, jota missään tapauksessa ei voida lähtökohtaisesti AKSIOMAATTISESTI OLETTAA!

 KE: ”Toisaalta, voi käydä niinkin, että luonnon matematisoinnilla on rajansa ja joudumme todella elämään eräänlaisessa Gödelin helvetissä (eli Pekosen ”Feynmanin paratiisissa”; tässä terminologian valinnassa näkynee matemaatikoiden ja fyysikoiden välinen ero).

 Kenties tähän viittaa kvanttimekaniikan ns. mittausongelma, jonka ydin on matemaattisesti hallitsematon ”aaltofunktion romahdus” ja jota vain tämän vuoksi pidetään epätyydyttävänä. Varsinaista fysikaalista ongelmaa ei asiaan liity. Joka tapauksessa selvää on, että emme tule tuntemaan rajojamme, ellemme koko ajan pyri porautumaan yhä lähemmäs maailman substanssia ja etsimään Pekosen haihatteluna pitämää Teoriaa kaikesta. ”

 RK: Tyhjää pulinaa noiden todellisen tieteellisen merkityksen kannalta! Tutkimuksen lähtökohdaksi ei tarvitse, eikä pidä, ottaa ”teoriaa kaikesta”, jo mainitsemistani syistä! Parasta tutkia vain edelleen niitä erikoistapauksia!

 JOS olisi ”kaikenteoria”, kyllä se lopulta sitäkin kautta löytyisi!

 ”Lokaalia” fysiikan teoriaa ei voida pitää sen takia automaattisesti ”vääränä”, että se JOILTAKIN OSIN EI SOPISI YHTEEN KAIKENTEORIAN IDEAN KANSSA, mitä ”kaikenteorian” ottaminen (aksiomaattiseksi) lähtökohdaksi” mm. merkitsisi metodisesti!

 KE: ”On syytä korostaa, että tässä prosessissa uuden metafysiikan — eli teoreettisen fysiikan — rooli poikkeaa vanhasta siinä, että se ei milloinkaan kadota empiriaa silmistään. ”

 RK: TIETEENFILOSOFIAN ’EMPIRIAA’, ”metafysiikankin”!,  ovat tieteelliset teoriat ja niiden historiallinen kehitys.

 Filosofiatieteet eivät tee ”omia” luontoa koskevia kokeita ”OHI” itse luonnontieteiden (tai jos tekevät, ja saavat tuloksia, on syntymässä uusi luonnontiede).

 LUONNONTIETEEN kuten fysiikan ’empiria’ on kyllä ilmiönä LUONNONTIETEEN FILOSOFIAN TUTKIMUSKOHDE spesifinä yhteiskunnallisen KÄYTÄNNÖN (kaiken totuuden viimekätisen historiallisen KRITEERIN, koetinkiven) muotona.

 Mutta itse LUONNONTIETEET TAAS EIVÄT ”TUTKI EMPIIRISESTI EMPIRIAA”, mikä tarkoittaisi tarkasti ottaen, että OTETTAISIIN SKEPTINEN KANTA OBJEKTIIVISEN TODELLISUUDEN OLEMASSAOLON TAI TIEDONSAANTIMAHDOLLISUUDEN SUHTEEN SIITÄ, vaan ne tutkivat itse sitä objektiivista, luonnontieteet nimenomaan MATERIAALISTA, TODELLISUUTTA!

 OBJEKTIIVINEN TUTKIMUSKOHDE määrää TIETEENALAN. (Ellei sellaista esimerkiksi ole, ei ole koko tieteenalaakaan! Kohteen on lisäksi oltava jollakin tavalla OMALAKINEN: jotta voisi olla olemassa aitona tieteenalana ”profeetta Muhammedin partakarvatiede”, pitäisi olla paitsi taatusti aitoja Muhammedin partakarvoja, myös niillä sellaisia ominaisuuksia, joita millään muilla tunnetuilla partakarvoilla ei ole…)

 Enqvist ei kerro, kumpi se tutkimuskohde nyt hänen uudelle ”yhdistelmätieteelleen” on: ”empiria”, vai objektiivinen todellisuus! ENNUSTAVATKO TEORIAT VAIN (UUSIA) EMPIIRISIÄ HAVAINTOJA, vai objektiivisen todellisuuden materiaalista käyttäytymistä!? JOS vastaus on edellinen, niin mitä ne teoriat KUVAAVAT? VAIN KOKEITAKO?

Edellinen vastaus, ja metodologinen vaatimus, että metafysiikassa/dialektikassa(kaan) EI SAA OLETTAA MATERIAA(LISTA TODELLISUUTTA) KOSKEVIA AKSIOOMIA, JOITA EI VOI VÄLITTÖMÄSTI KOKEILLA (esimerkiksi hypoteesia gravitonista), ja että ylipäätään ”kokeet kertovat vain kokeista” mutta eivät objektiivisesta todellisuudesta, on Ernst Machin tuhoisaa ”sosialidemokraattista luonnontieteenfilosofiaa”, jossa ”totuus” päätetään viime kädessä äänestämällä…, ja joka merkitsee tieteen sekoittamista ilmiönä täysin politiikan kanssa. ”Tuloksista” tieteen kannalta tiedetään niin Machin ajan Itävallasta (ja Saksasta) kuin tämän päivän Suomestakin…

 Sitäkö Enqvist silmänkääntötempullaan ajaakin takaa…?

KE: ”Kukapa olisikaan voinut pelkän ajattelun, pelkän päättelyn avulla — olipa se luonteeltaan sitten filosofista tai matemaattista — päätyä esimerkiksi kvanttimekaniikkaan? ”

 Ei siihen kukaan ikinä pelkkien kokeidenkaan avulla olisi voinut päätyä.

 Muuten: MUODOLLINEN LOGIIKKA SISÄLTYY KYLLÄ KAIKKEEN EMPIRIAAN, KOEMENETTELYYN, YHTENÄ TESTATTAVANA OSANA FYSIIKAN JA MATEMATIIKAN OHELLA (Poincarén periaate), vaikkei se itse materiaaliseen todellisuuteen sisällykään! (Ja tuossa yhteydessä voidaan käyttää jopa jotakin muutakin kuin tavanomaista muodollista logiikkaa, mutta silloin päätelmien totuusarvo ei säily, vaan muuttuu jollakin kyseistä prosessia empiirisesti heijastavalla tavalla.)

KE: ”Kuka filosofi olisi voinut aavistaa, että sellaiset aristoteeliset substanssiominaisuudet kuten kovuus tai avaruudellinen paikka ovat ainoastaan efektiivisiä (ja emergenttejä) käsitteitä? ”

 RK: Ne ovat kyllä aivan todellisia, vuorovaikuttavia ilmiöitä…

 ’Olemassaolo’ on ”vuorovaikuttamista”, vuorovaikutusten piirissä ilmenemistä…

 On lopultakin erittäin ikävää, että teoreettinen fysiikka onkin Enqvistille metafyysistä… Sitä se DIALEKTIIKAN PUUTE ja muodollisen logiikan (salainen) mystifiointi teettää!

 KE: ”(On todennäköistä, että myös aika ja avaruus ovat efektiivisiä käsitteitä eivätkä siis liity maailman substanssiin; näin on asian laita mm. säieteorioissa, jotka pyrkivät yhdistämään kaikki tunnetut perusvuorovaikutukset.) ”

RK: Aika ja avaruus ovat kyllä TODELLISIA ILMIÖITÄ (eivät suinkaan vain ”käsitteitä”, kuten Kant ja Mach luulivat…)

”Maailman substanssin” käsite jää tuossa täydellisesti hämäräksi…

KE: ”Nämä huomiot sisältävät hyödyllisen metafyysisen opetuksen. Tänään voimme sanoa, että maailman perusrakenne, mikä se sitten onkaan, toteuttaa varmastikin kvanttifysiikan meille outoja sääntöjä; Einsteinin unelma kvanttifysiikan alla uinuvasta klassista fysiikkaa muistuttavasta rakenteesta on kuollut ja kuopattu. ”

 RK: Tuo on totta.

 KE: ”Emme kykene mieltämään kvanttitodellisuutta ja sitä kautta maailman substanssia, mutta tämä ei suinkaan ole varsinainen ongelma; emme muutenkaan ymmärrä matematiikkaa — kompleksilukuja, n-ulotteisia avaruuksia, Chernin luokkia, ja niin edelleen — kuin formaalissa mielessä. Oleellisempi kysymys on, miksi välitön todellisuutemme näyttää tottelevan klassisen fysiikan selkeitä sääntöjä. Modernin metafysiikan vastaus on tämä: todellisuutemme on emergentti, mutta se ei kuitenkaan ole enemmän kuin osiensa summa. ”

 RK: Tässä Enqvist suuntautuu myös SYSTEEMITEORIAN ”KIISTÄMISEEN”!

 Meidän ”(”biologinen”) tietokykymme” EI ASETA PERIAATTEELLISIA ESTEITÄ SEN ENEMPÄÄ MATEMATIIKAN KUIN FYSIIKANKAAN YMMÄRTÄMISELLE!

KE: ”Päinvastoin, arkitodellisuutemme on kaukana kvanttitodellisuudesta siksi, että havaintoavaruutemme on niin karkea. Se hukkaa informaatiota keskiarvottamisen ja likiarvoistamisen kautta ja on tässä mielessä ainoastaan efektiivinen eikä yksikäsitteisesti palautettavissa todellisuuden perusrakenteisiin. ”

 RK: Enqvist määrittelee ’informaation’ käsitteen  päin mäntyä: KAIKKI MONIMUOTOISUUS ei ole informaatiota, vaan informaatio liittyy aina OLIOIDEN VAIKUTUKSIIN TOISIINSA, se on ikään kuin varastoitua vuorovaikutusta, jonka avulla toteutuneen vuorovaikutuksen piirteitä voidaan toistaa ja MONISTAA. Itse asiassa tämäkin ilmiö on HEIJASTUS, ja informaatio on ainakin teknisesti sen BITEISSÄ MITATTAVISSA OLEVA OSA-ALUE. Yksi bitti tarkoittaa valintaa kahden toiminnallisen vaihtoehdon väliltä. Bittimäärä riippuu siis myös ”valitsijasta”, se on prosessiominaisuus. (Riippuuhan se aikakin ja pituus monin tavoin havaitsijasta, sen nopeudesta suhteessa kohteeseen,  yleisessä tapauksessa!)

KE: ”Tämän vuoksi metafysiikka ilman fysiikkaa ei milloinkaan voi toivoa kykenevänsä sanoa mitään oikeaa, oleellista tai lopullista maailman substanssista. Matematiikka on liian kattavaa; pelkkä filosofinen järkeily efektiiviseen todellisuuteensa vangittuna liian rajoitettua. Siksi meidän on pakko kääntyä fysiikan puoleen.

 Kari Enqvist ”

 Katsotaan seuraavaksi, keiden tai minkä puoleen kääntyy Bolšaja sovjetskaja entsiklopedija, maailman paras tiedetietosanakirja:

 ” SUBSTANSSI (lat. substantia = pohja(na), perusta(na oleva)) – olemus, se, joka on pohjana), objektiivinen todellisuus (tai sen osa) tarkasteltuna sen sisäisen ykseyden (yhtenäisyyden) kannalta; materia sen kaikkien liikemuotojen ykseyden näkökulmasta; äärimmäinen (syvin) perusta, joka mahdollistaa aistimellisen monimuotoisuuden ja ominaisuuksien muuntelun palauttamisen johonkin pysyvään, suhteellisen vakaaseen ja itsenäisesti olemassaolevaan.

 Jonkin filosofisen konseption yleisen suuntautumisen mukaan erotetaan yksi substanssi (monismi), kaksi substanssia (dualismi) ja joukko substansseja ((ontologinen) pluralismi).

 Filosofian historiassa substanssi on tulkittu eri tavoin: substraatiksi (=(kasvu)alustaksi), konkreettiseksi erityislaaduksi, olemukselliseksi ominaisuudeksi, sellaiseksi, joka voi olla itsenäisesti olemassa, kohteen perusteeksi ja muutosten keskiöksi, loogiseksi subjektiksi.

 Jo antiikin filosofiassa erotettiin erilaisia substansseja, jotka määriteltiin olioiden muutosten substraatiksi tai alkuperustaksi (esimerkiksi Demokritoksen atomit tai Empedokleen neljä alkuainetta).

 Aristoteles samaisti substanssin ’ensimmäisen (=”syvimmän”, oletus on metafyysinen, sillä todellisia takeita materian ”syvimmästä tasosta” ei ole, RK) olemuksen’ kanssa määritellen sen ”olion (siitä) erottamattomaksi perustaksi”, sen ainutlaatuisuudeksi (=ominaislaaduksi, RK).

 Substanssin ontologisten erityistuntomerkkien rinnalla Aristoteles osoittaa substanssin loogisia tuntomerkkejä: substanssi päätelmän subjektina, mutta ei predikaattina, substanssin ilmaistavuus kohteen lajin ja alkuperän muodossa jne.

 (Tässä puhutaan SUHTEELLISESTA substanssista TIETYN OLIOJOUKON yhteisenä materiaalisena perusaineksena: periaatteessa kaikki konkreettinen substanssi voidaan aika tarkkaan käsittää suhteelliseksi, RK.)

 Aristoteleen ’muodon’ tulkinta alkusyynä, joka aiheuttaa kohteen (olion) määrittyneisyyden (määrittää (erillisen) kohteen) toimi lähteenä paitsi henkisen ja esineellisen substanssin erottamiselle, myös riidoille ns. ’substantiaalisista muodoista’, joita käytiin kautta keskiajan filosofian (kts. nominalismi, (käsite)realismi).

 Uuden ajan filosofiassa erotetaan kaksi ’substanssin’ analysoinnin linjaa.

 Ensimmäisen niistä, joka liittyy substanssin ontologiseen käsittämiseen (konkreettisen, RK) olemisen viimekätisenä perustana, aloitti empirismissä Francis Bacon SUBSTANTIAALISTEN MUOTOJEN laadullisen kuvauksen tietä samaistaen substanssin konkreettisten olioiden muodon kanssa. ”

 (RK: Tässä kohdassa otan toisesta lähteestä,  M.T. Iovtšukin, T.I. Oizermanin ja I. J. Štšipanovin ”Filosofian historia I:stä”, tarkemmin tuosta Baconin muoto-opista, joka muoto siis, jälleen kerran, tarkoitti sekä kappaleen että liikkeen muotoa, ja sama sisältö (”materia”, sama kuin nykyään ’sisältö’, pilkulleen) saattoi käyttäytyä eri tavoin riippuen ”liikkeen muodosta” siinä.

Samalla selviää, mistä Bacon ja (mm. ”kaikenteorian” idean ensimmäisenä esittänyt) René Descartes skabasivat.

 ”Baconin materialimi”. Oppi muodosta

 Selostaessaan Baconin materialistista oppia materiasta ja sen liikkeestä Marx kirjoittaa: ”liike on materian ominaisuuksista ensimmäinen ja tärkein, ei vain mekaanisena, matemaattisena liikkeenä, vaan myös ”viettinä” (drive), ”elämänhenkenä”, ”vireenä”…” Materian elementaariset muodot ovat ”eloisia”, ”yksilöllistyviä”, oliolajeille ominaiset eroavuudet aikaansaavia olemusvoimia. ”

 Materian luonteeseen kuuluvien muotojen tutkiminen oli Baconin mukaan oikean induktion perustehtävä. Muoto (form) oli oliolle kuuluvan ominaisuuden materiaalinen olemus. Niinpä lämmön (olemassaolo)muoto oli tietty liikelaji. (Bacon esittikin pilkulleen oikean teorian lämmön olemuksesta. Lämpö oli hänen mukaansa ”pienen mittakaavan mekaanista liikettä”, samoin paine, minkä sitten kokeellisen tieteen harrastaja Robaird Ó Bhaoill (Robert Boyle) pitkälle todisti oikeaksi. RK) Oliossa yhdenkään ominaisuuden muoto ei ole erillään tämän olion muista ominaisuuksista. Jotta voitaisiin löytää jonkin ominaisuuden muoto, täytyy eliminoida oliosta kaikki, mikä vain satunnaisesti liittyy esitettävään muotoon ja mikä ei kuulu tarkastelun alaiseen ominaisuuteen. Tämä toimitus … ei voi olla reaalista poistamista, koska oliossa kaikki sen piirteet kuuluvat yhteen. Kyseessä on looginen poisto eli  abstraktio.

 Bacon kehitteli materialistisen näkemyksen muodosta polemiikissa Platonin ja Aristoteleen spekulatiivista muotokäsitettä vastaan. Fysikaalisessa katsannossa muoto on Baconin mukaan niiden alkeishiukkasten liikettä, joista olio koostuu. Olion ominaisuudet eli kvaliteetit ovat  yhtä materiaalisia. Materialle on Baconin käsityksessä ominainen aistilaatujen ääretön moninaisuus. ”Materialismi kätkee Baconin, ensimmäisen luojansa, kohdalla vielä naiivilla tavalla kaikinpuolisen kehityksen idut sisäänsä.”, sanoo Marx.

 Materialistisesti perustellun induktioteorian lisäksi Bacon kehitteli uuden tieteiden luokittelun, joka lähtee tietokykyjen erilaisuudesta: Muistiin nojaa historia ja mielikuvitukseen runous. Ymmärrykseen (ajatteluun) pohjaavat filosofia, matematiikka ja luonnontiede.

 Tiedon varsinainen tehtävä on syiden tutkiminen. Syyt jakautuvat vaikuttaviin syihin (joita tavallisimmin kutsutaan vain syiksi) ja tarkoitussyihin eli päämääriin (arvoihin, RK). Fysiikka tutkii vaikuttavia syitä ja metafysiikka ”tarkoitussyitä”. Luonnontieteen tehtävä on vaikuttavien syiden erittely. Sen vuoksi Bacon piti fysiikkaa luonnontutkimuksen ytimenä. Luonnontutkimusta käytetään käytännöllisen elämän kohentamiseksi. Mekaniikka soveltaa vaikuttavia syitä ja ”luonnonmagia” ”tarkoitussyitä” koskevaa tietoa (’magia’ tarkoittaa ”materiaan vaikuttamista hengellä”, RK)

 Matematiikalla ei Baconin mukaan ole omaa ”päämäärää” (hyödynnettävää objektiivista tutkimuskohdetta luonnossa, RK) vaan se on pelkkä luonnontutkimuksen apuneuvo. (Tässä kohdassa hän siis erehtyi, mutta veti tästäkin eräitä oikeita johtopäätöksiä, kuten että laskujen on johdettava samoihin tuloksiin siitä riippumatta, onko koordinaatisto kiinnitetty Maahan vai Aurinkoon, jos kaikki vaikuttavat tekijät otetaan oikein huomioon.)

 Tiedon viimeinen osa-alue on ihmistä (ja yhteiskuntaa, RK) koskeva tieto eli ”antropologia”: se tarkastelee ihmistä joko erillisenä yksilönä tai yhteiskunnan jäsenenä. Jälkimmäisessä tapauksessa liikutaan politiikan alueella. Politiikan tuntemus on Baconin mukaan niiden henkilöiden yksinoikeus, jotka ovat kokonaan antautuneet valtion hallintaan (heillä ei saa esimerkiksi olla yksityisiä bisneksiä, vaan heidän pitää elää valtiolle ja valtiosta; sen sijaan TAVALLISELLE KANSALAISELLE Bacon ei sälytä tuollaisia velvollisuuksia!). Ihmisyksilöä tutkiva tiede jakautuu fysiologiaan, joka tutkii ruumista, ja psykologiaan, jonka tutkimuskohde on sielu. Sielulla Bacon käsitti jotakin materiaalista. Tosin hän antoi periksi tuon ajan yleisesti hyväksytyille katsomuksille erottamalla luonnontieteellisen tutkimuksen kohteena olevasta sielusta ’hengen’, joka hänen mielestään ”opitaan ilmoituksen perusteella” (ja silläkin hän tarkoitti pääasiassa MORAALIA, eikä tuossa oppimistavassa tarvitse välttämättä olla mitään erityisen idealistista).  ”

 ”” Tätä laadullista substanssikäsitystä vastaan R. Descartes asetti käsityksen kahdesta (periaatteellisesti täysin erilaisesta) substanssista: materiaalisesta (jolle oli ominaista jatkuvuus ja määrällinen muuttuvuus) ja henkisestä (ajatuksellisesta). ”

 (RK: René Descartes, 1596 – 1650, muistutti sekä opiltaan että taustaltaan monin tavoin Isaac Newtonia (joka kuitenkin sanoissaan vannoi Baconin induktionismin nimeen, vilpillisesti, tai vaivautumatta kunnolla perehtymään filosofiaan). Molemmat jäivät lähes syntymästään toisesta vanhemmastaan orvoksi, Descartes äidistään, joka kuoli keuhkotautiin, Newton isästään, ja he joutuivat ensimmäisiksi kymmeneksi elinvuodekseen ”syviä” paikallisia ilmeisesti germaaniskristillisiä näkemyksiä edustaneiden isovanhempien kasvatettaviksi. Sieltä molemmat siirtyivät tiukkojen kirkollisten fundamentalistien koulunpenkille. Molemmat olivat erittäin hyviä mutta sairastelevia oppilaita (mitä saatettiin papiston keskuudessa vielä tuolloin pitää ”ansionakin”: muka ”sielu tuli paremmin esiin”, jos ruumis oli heikko!), jotka saivat erivapauksia, ja oppivat sellaisia pitämään itselleen itsestäänselvyyksinä, eikä sellaisten lypsämisellä ollut myöhemminkään juuri äärtä eikä rantaa, kuten Newtonin ”parlamentaarikon urakin” osoittaa. Descartes sai erivapauden jopa tulla kouluun pysyvästi puolelta päivin, koska häntä ei kuitenkaan saatu pysymään aamulla hereillä.

 Molemmat olivat suurin piirtein samalla opilla kerettiläisiä uskonfundamentalisteja.

 Dscartes oli syntyisin Bretagnen kelttiläisalueelta, jossa hänen isänsä Joachim (des Cartes = Kortti-, Pykälä-, Joachim on heprealaisen nimen germaaninen muoto) toimi alueellisen itsehallintoelimen neuvosmiehenä (maakuntavaltuutettuna). Poika René suoritti lakialan tutkinnon (isänsä mieliksi), ja opiskeli sen rinnalla kaikkea maan ja taivaan väliltä, kuten lääketiedettä ja matematiikkaa, mutta ei koskaan tullut toimimaan päivääkään tuomarina tai muunakaan lakimiehenä. Sen sijaan hän toimi armeijassa (ilmeisesti lääkärinä), ja tykkäsi olla tässä hommassa erityisesti rauhan aikana, niin että värväytyi välillä naapurimaan Hollanninkin armeijaan. Varsinaisen päätoimeentulonsa hän kuitenkin sai siitä, että myi isänsä kuoleman jälkeen osuutensa suvun ikimuistoisista tiluksista ja sijoitti rahat. Ne tuottivat yleisen taloudellisen nousun oloissa hyvin. Tämä toimi tarkoitti myös, että hän ei tavoitellut aatelisarvoa, tuota silloisen yhteiskunnan korkeinta sosiaalista täyttymystä, joka  tarkoitti myös verovapautta, joka oli tapana myöntää kolmen sukupolven ansiokkaasta kruununpalveluksesta, jonka hänen isänsä ja sotilaslääkärivaarinsa olivat hyvin pedanneet. Tuota voisi melkein sanoa protestiksi ja epäluottamuslauseeksi kruunulle, tai sitten kyseessä oli perinnönjakoon liittyvä diili, koska hän ei ollut naimisissa.

 Hän uskoi sairastavansa keuhkotautia, ja kärsi kylmäntunteesta, mahdollisesti ruumiinlämmön vaihteluista, josta syystä hän pyrki aina oleilemaan mahdollisimman kuumassa paikassa. Analyyttiseen geometriaan johtaneen välähdyksensä (joka ei kyllä ollut aivan uusi kirkollisten matemaatikkojen piirissä) velmu välskäri väittää saaneensa Baijerin sodan aikana maatessaan oloaan parantelemassa paikallisen ison maalaistuvan leivinuunissa.

 Muutettuaan Ruotsiin hänen keuhkonsa uudessa ilmanalassa tosiaankin poksahtivat, ja hän kuoli keuhkokuumeeseen. (Hän oli myös pohjattoman pettynyt ja sydämistynyt, ettei päässytkään kuningattaren välittömään lähipiiriin, vaikka tämä oli hänet maahan kutsunut. Hänen olisi pitänyt jatkaa Suomeen, jossa kartanoissa joka ilta saunottiinkin (ainakin väki), vaikkapa Kemiön herran Laiska-Jaakko de la Gardien tiluksille (joka on haudattu Ruotsin toiseksi arvovaltaisimmalle paikalle Kustaa Waasan jälkeen  valtakunnan kirkkoon), jossa hänen tietojaan ja taitojaan taatusti olisi osattu arvostaa ja hyödyntää, eikä jäädä sinne Kristiinan kolkkoihin nurkkiin suotta luuhaamaan. Ei sen päähän mitään uutta kuitenkaan tarttunut…)

 Descartes ei tietääkseni todistanut matematiikassa mitään järisyttävää, eikä kartesiolainen koordinaatistokaan ole nimestään huolimatta hänen keksintönsä. Siitä huolimatta Newton ja Leibnitz jatkoivat matematiikan kehitystä siitä, mihin Descartes oli lopettanut.

 Soveltaessaan analyyttistä geometriaansa Galilein mekaniikkaan Descartes esitti ensimmäisenä tallella olevassa kirjallisessa muodossa impulssimomentin (drallin) säilymisen lain.

 Hänellä oli kuitenkin analyyttisen geometrian lisäksi toinenkin kaikkeen myöhempään tieteeseen vaikuttanut suursaavutus: lääketieteen, fysiologian ja psykologian alalta: hän esitti kokemustietä neurologisen REFLEKSIN käsitteen. Hän oletti tasan oikein keskushermoston ohjaavan kaikkia refleksejä, ja erillisten ”alferenttien” (afferenttien) hermoratojen tuovan aivoihin reflektitietoa, ja ”exferenttien (efferenttien) ratojen vievän sitä reagoivaan elimeen. Refleksit jakautuvat ihmisellä tahdonalaisiin ja siitä riippumattomiin, ja hän todensi havaintotietä laadullisen eron ihmisen ja eläinten ”reagoinnin” välillä, jonka hän siis kuitenkin tulkitsi päin mäntyä ”materiasta erillisen sielun” ilmaukseksi (niin reflekseihin kuin sekin liittyikin).

 Jos hänet halutaan lukea nykyaikaisen luonnontieteenfilosofian perustajien joukkoon Baconin rinnalle (itse nykyaikaisen luonnontieteen perustaja oli Galilei, hänkin kerettiläinen uskonfundamentalisti), hän kuuluu siihen joukkoon REFLEKSIOPPINSA eikä (surkean) filosofiansa tai matematiikan oppikirjansa takia.

”Dualismin vaikeudet substanssien keskinäisten suhteiden ”selittämisessä” ”voitti” Baruch Spinoza panteistisen monismin pohjalta: hänelle ajattelu ja ulottuvuus (avaruudellisuus) eivät olleet kaksi substanssia, vaan yhden substanssin kaksi attribuuttia. (Tässä on sikäli etäistä järjentynkää, että materian ns. HEIJASTAVUUS eli vuorovaikuttavien olioiden kuvautuminen toistensa MUODOLLISISSA ominaisuuksissa, jolla vuorovaikutuksen piirteitä voidaan mm. monistaa, näyttää olevan materian yleismääre, joka todella rinnastuu aikaan ja avaruuteen, eikä noiden kahden muun keskinäisiä suhteita mm. voida määritellä ilman signaaleja koskevia aksioomia. Ajattelu on heijastuksen korkein muoto, jota esiintyy vain ihmisyhteiskunnassa.)”

 ”Toinen substanssin analyysilinja on substanssin käsitteen, sen mahdollisuuden ja välttämättömyyden tieteelliselle tiedolle gnoseologinen (tieto-opillinen) pohdinta.

 Sen aloitti John Locke ´substanssin´ analyysissään yhtenä vaikeista/(kootuista useista eri ajattelumuodoista, joista osa voi olla tosia ja osa ei, ’idean’ merkityksen mukaisesti, RK) ideoista ja substanssin idean empiristis-induktiivisen perustelun kritiikillään.

 G. Berkeley kiisti ylipäätään kaiken materiaalisen substanssin, mutta salli henkisen substanssin olemassaolon.

D. Hume kiisti sekä materiaalisen että henkisen substanssin olemassaolon ja näki substanssin ideassa vain havaintojen hypoteettisen assosiaation joksikin (mukamas)kokonaisuudeksi, mikä on (hänen mukaansa, RK) tunnusomaista arkiselle mutta ei tieteelliselle ajattelulle.

 I. Kant elvytti ’substanssin’ käsitteen gnoseologisen analyysin osoittaen tämän käsitteen välttämättömyyden ilmiöiden tieteellisteoreettiselle selittämiselle. `Substanssin’ kategoria Kantin mukaan ”… on havaintojen kaikenlaisen synteettisen yhtenäisyyden ehto, että on kokemusta… ”. Erotukseksi epädialektisesta substanssikäsityksestä muuttumattomana aineellisena SUBSTRAATTINA (ominaisuudettomana substanssina, ”alustana”) Kant tarkasteli substanssia jonakin sisäisesti muuttuvana.

 Tätä lähetymistapaa kehitti edelleen G. Hegel, joka eriytti substanssin sisäisen ristiriitaisuuden, sen itsekehityksen. Mutta dialektista asettamusta substanssista oliona, joka kehittää oman sisältönsä (omaa sisältöään) Hegel ei saanut aikaan, sillä hänelle substanssi on ”idean” eikä todellisuuden kehitysvaihe.

 Nykyiselle (1976) porvarilliselle filosofialle on luonteenomaista kielteinen suhtautuminen ’substanssin’ kategoriaa ja sen roolia kohtaan tiedostuksessa, mikä liittyy tietyssä määrin huomion lisääntymiseen systeemejä, yhteyksiä ja suhteita kohtaan tieteessä. (Ei se marxismissakaan ainakaan luonnontieteen filosofiassa kaikkein keskeisimpiä ole aina ollut, mihin esimerkiksi S. T. Meljuhin mainitseekin erinomaisessa teoksessaan ”Filosofskie problemy jestestvennyh nauk” (Luontotieteiden filosofisia kysymyksiä, 1986), mutta se on kategorioita, joka voi ”nousta arvossa”. RK). Siihen liittyen luontotieteissä säilyy tendenssi etsiä yhtä substanssia (”alkumateriaa”). Erilaisissa uuspositivismin konseptioissa substanssin käsite ymmärretään ”arkiajattelun jäänteeksi”, joka on päässyt tieteeseen todistamattomana tapana kahdentaa maailma ja naturalisoida havainnot. Toisaalta substanssin käsitteen kritiikki yhtyy materialismin kritiikkiin ja toisaalta syysuhteen käsitteen ja kausaalisen selittämisen kiistämiseen, yrittäen korvata ne kuvaamisella (Pierre Duheme) tai ”funktionaalisella suhteella” (Ernst Cassirer).

 Joukossa nykyisiä porvarillisia virtauksia (eksistentialismissa, filosofiassa arkikielessä) substanssin käsitettä pidetään naturalistisen metafysiikan lähtökohtaperiaatteena, ja sen syntyä selitetään indoeurooppalaisten kielten erityisellä rakenteella, jolle on ominaista lauseen subjektin ja predikaatin vastakkainasettelu. Tämän substanssin käsitteen tulkinnan rinnalla on joukko suuntauksia, joissa on säilynyt traditionaalinen substanssikäsitys (uustomismi, uusrealismi).

Jotkin 1900-luvun porvarillisen filosofian idealistiset suunnat pyrkivät löytämään kulttuurin ja ihmisen olemassaolon – arvon substanssia uuskantismista, elämäntarkoitusta elämänfilosofiasta.

Dialektisen materialismin oppia substanssista kehitti Karl Marx analyysissään kapitalistisesta tuotannosta ja arvomuodoista (”Pääomassa” abstraktinen työ (engl. labour) katsotaan vaihtoarvon ja muiden arvomuotojen substanssiksi).

 Dialektisen materialismin näkökannalta substanssin kategoria on yksi materian universaalisloogisista luonnehdinnoista sen omien muutosten syynä, objektiivisen todellisuuden syysuhteisen selittämisen muoto.

 Päin vastoin kuin fenomenalismi, joka kiistää substanssin kategorian, marxismi alleviivaa sen välttämättömyyttä todellisuuden tieteellisteoreettiselle analyysille. Lenin tuo esiin juuri tämän vaatimuksen: ” Toisaalta täytyy syventää materian ymmärtämistä aina substanssin tiedostamista (ymmärtämistä) myöten ilmiöiden syiden löytämiseksi. Toisaalta syiden todellinen tiedostaminen on tiedo(stukse)n syvenemistä (syventämistä) ulkoisista ilmiöistä substanssiin” (Lenin, Kootut, ven. 5. painos, nide 29, s. 142-143).

 Kirj.: История марксистской диалектики, М., 1971, гл. 10;

 Ильенков Э. В., Диалектическая логика, М., 1974;

 Орынбеков М. С., Проблема субстанции в философии и науке, А.-А., 1975; Heidmann К.., Der Substanzbegriff von Abalard bis Spinoza, B., 1890;

 Hessen J., Das Substanzproblem in der Philosophie der Neuzeit, B.- Bonn, 1932.

 А. П. Огурцов.

A. P. Ogurtsov

Vaan mitä sellaisella ”monadilla” (milloinkin) tarkoitetaan? Bolšaja sovejetskaja:

 Monadi (kr. monás, gen, monados – yksikkö, ainoa), käsite, jota käytetään joukossa filosofisia järjestelmiä merkitsemässä olevaisen konstitutiivisia elementtejä.

 Antiikin filosofiassa tämän käsitteen keskeisen maailmaaselittävän periaatteen ominaisuudessa toi kehiin pythagoralaisuus, joka näki luvussa ja verrannossa (proportsija) olioiden alkuperustan.

 Pythagoralaisilta monadin käsite tuli Platonille (Filebos-dialogi) ja Platonilta uusplatonismiin, jossa se sai panteistisen tulkinnan ”Alkuykseytenä”, joka ilmentyy ja uusintaa itsensä olioiden moninaisuudessa emanaation välityksellä.

 Uuden ajan filosofiassa ’monadin’ käsite sai Nikolaus Cusanuksen ja Giordano Brunon panteistisen tulkinnan. Brunolla monadit heijastavat ääretöntä maailmankaikkeutta mikrokosmoksen ja makrokosmoksen vastaavuuden periaatteella.

 1600-luvulla monadin käsitteellä on tärkeä rooli espanjalaisen skolastikon F. Soaresin, englantilaisen platonistin Henry Mooren ja saksalaisen luonnonfilosofin F.M. Helmontin filosofiassa.

” ’Monadi’ on koko filosofisen järjestelmän avainkäsite G. W. Leibnitzilla, joka työsti erityisen monadiopin, ”monadologian” (oman tieteellisen ajattelunsa ontologisten taustaoletusten aukikelauksen (josta MENETTELYTAVASTA hänelle on nostettava hattua ja korkealle, ollaan itse opista mitä miltä hyvänsä…,RK)  Leibnitzin määritelmän mukaan monadi on yksinkertainen jakamaton aktiivinen alkeissubstanssi, jolla on ”henkinen luonne” (se ja sama MUODOLLISEN LOGIIKAN ”TODELLISUUSLUONTEEN” KANNALTA, ideaalinen (henkinen) vai materiaalinen…! RK), johon vaikuttaa koko maailma ja joka heijastaa koko maailmaa. (Tämä ei ole sitten ainoa ’monadin’ määritelmä, vaan tämä on (pan)teistisen idealismin sellainen; olennaista on jakamattomuus, ja se, että mikä tahansa maailman ”todellinen ominaisuus” kussakin monadissa joko on tai sitä ei ole lainkaan (ja laajemmin muka koostuu monadiensa noista alkeisominaisuuksista, tätä Enqvist ei kuitenkaan väitä, että KAIKKIEN ominaisuuksien kanssa olisi noin); on pelkästään ”loogista” että Leibnitz joutui kiinnittämään materian heijastavuusominaisuuden kuhunkin monadiin erikseen, koska muuten sitä ei olisi saanut oikeastaan olettaa minnekään…, RK). (Kukin) monadi on ääretön joukko (nykykielellä ”ykkösiä ja nollia” , RK) ja ne ovat toisiinsa nähden ”ennaltasäädetyssä harmoniasuhteessa” (joka on Leibnitzin selitys luonnonlaeille ja niiden olemassaolomuodolle). Monadien ideaalinen luonne sulkee pois niiden keskinäisen vuorovaikutuksen (tässä suhteessa Leibnitzin monadit ovat aivan erilaisia kuin Newtonin ”atomit”), josta syystä harmonia perustuu ”Jumalan säätämään yhteensopivuuteen” (taas yksi arkkifundamentalisti…). Objektiivisen idealismin klassisena oppina Leibnitzin monadologialla oli tuona aikana tärkeä rooli dynaamisen, (idealistisesti) dialektisen lähestymistavan luontoon leviämisessä. Siihen sisältyi myös sellaisia ideoita kuin olioiden kaikenkattavan vuorovaikutuksen periaate (tosin jyrkästi nykyisestä maailmankaikkeuden materiaalisen ykseyden periaatteesta poikkeavassa muodossa), luonnonlakien yhdenmuotoisuuden periaate (kaikenkattavan ”perussubstanssin periaate, jonka ”muotoja” oliot muka ovat, joka on siis väärä… Enqvsitillä se on mystifioitu energia, sen verran olen ehtinyt avata hänen kirjaansa ”Monimutkaisuus”…), säilyvyysperiaate, idea kaiken muuttuvuudesta ja itsekehityksestä jne.

 ”Leibnitzin jälkeen ’monadin’ käsitettä kehitettiin Christian Wolffin idealistisen rationalismin koulukunnan hengessä. 1800-luvulla monadologia sai vastakaikua saksalaisten filosofien Johann Herbartin, Herman Lotzen ja muiden katsomuksissa, ja 1900-luvulla Edmund Husserlin (Saksa), Alfred Whiteheadin (Englanti) ja Ricard Hönigswaldin (Saksa, USA) näkemyksissä. Monadologinen lähestymistapa oli pohjana monien personalismin edustajien näkökannoissa (Charles Renouvier, H. Karr, John McTaggart

 Kir.: Ленин В. И., Полн. собр. соч., 5 изд., т. 29, с. 67-76;

 Cramer W., Die Monade. Das philosophische Problem von Ursprung, Stuttg., 1954;

 Heimsoeth H., Atom, Seele, Monade…, Mainz, 1960; Horn J. Chr., Monade und Begriff, W. – Münch., 1965.

 Г. Г. Майоров.

Г. Г. Майоров.

G. G. Majorov

 TULKINTA (metodologia)

matematiikassa, logiikassa, tieteen metodologiassa, tietoteoriassa, jonkin luontotieteellisen tai abstraktis-deduktiivisen teorian elementeille (ilmaisuille, kaavoille, symboleille jne.) eri tavoin annettujen merkityksien joukko (niissäkin tapauksissa, kun siten tarkasteltavaksi otetaan itse tämän teorian elementit, jolloin puhutaan myös symbolien, kaavojen jne. tulkinnasta).

 ’Tulkinnan’ käsitteellä on suuri tietoteoreettinen merkitys: sillä on tärkeä rooli tieteellisten teorioiden rinnastamisessa niiden kuvaamiin todellisuudenaloihin, erilaisten teorianmuodostustapojen kuvaamisessa ja niiden keskinäisten suhteiden muutosten ominaispiirteissä tiedostusprosessin kehityskulussa.

 Koska jokainen tieteellinen teoria on tarkoitettu ja muodostettu kuvaamaan jotakin objektiivisen todellisuuden aluetta, tämä todellisuudenalue toimii sen (teorian) ”luonnollisena tulkintana”.

 Mutta sellaiset ”täsmätulkinnat” eivät ole ainoita mahdollisia edes klassisen fysiikan ja matematiikan sisällöllisille teorioille: siten mekaanisten ja sähköisten värähtelijöiden samoin differentiaaliyhtälöin kuvatusta isomorfismista seuraa välittömästi, että samoille yhtälöille on mahdollista vähintään kaksi täysin eri tulkintaa.

 Vielä paljon suuremmassa määrin tämä on tunnusomaista abstraktisdeduktiivisille loogismatemaattisille teorioille, joille ovat mahdollisia paitsi erilaiset myös ei-isomorfiset tulkinnat. Niiden ”luonnollista” tulkinnoista voi puhua vain varauksin.

 Abstraktisdeduktiiviset teoriat voivat liittyä tulkinnallisesti toisiinsa myös ilman niiden termien ”kääntämistä” ”fysiikan kielelle”. Esimerkiksi minkäänlaisista fysikaalisista tulkinnoista riippumatta Lobačevskin geometrian käsitteet voidaan tulkita Eukleideen geometrian termein (mm. thractrix-muoto, Poincarén ja Kleinin tasomallit, RK). Erilaisten deduktiivisten teorioiden keskinäisten tulkintojen mahdollisuuden keksimisellä oli valtava merkitys sekä itse deduktiivisten tieteiden kehitykselle (aivan erityisesti niiden suhteellisen ristiriidattomuuden todistamisvälineenä) että niihin liittyvien nykyaikaisten teoreettistiedostuksellisten konseptioiden muodostamiselle.

 ***

 Ehkä ”henkisiä” eivät ole Enqvistin ”monadit”, joilla hän kirjoittelee ihmisen keksintöä olevan muodollisen logiikan erillisten teorioiden niiden sisällä vaikuttavasta mallin lainalaisuudesta OBJEKTIIVISEN TODELLISUUDEN MATERIAALISEKSI RAKENNEPIIRTEEKSI (että mikä tahansa ominaisuus kussakin ”monadissa, joista koko maailmankaikkeus muka koostuu”, JOKO TÄYDELLISESTI ON TAI SITÄ EI OLE LAINKAAN), mutta se (”henkisyys”) ei ole asian perusvirhe. Maailmankaikkeus ei koostu MISTÄÄN MONADEISTA, koska silloin esimerkiksi dialektisia vastakohtia ei olisi olemassakaan. Muodollinen logiikka ei myöskään koskaan pidä ehdottoman absoluuttisesti yhtä tuon yllä mainitun ontologisen taustaoletuksensa kanssa, mikä ilmenee mm. siinä, että JOKAISELLA LUONNONTIETEELLISELLÄ TEORIALLA ON SOVELLETTAVUUTENSA RAJAT. Muodollisloogisten vastakohtien lisäksi on olemassa DIALEKTISIA VASTAKOHTIA, jotka ehdottomasti edellyttävät toisiaan molempiin suuntiin ollakseen lainkaan olemassa. Ns. dialektiikan lait, jotka koskevat tällaisia dialektisia vastakohtapareja, ovat tuollaisten käsiteparien (ilmiöparien) TUNTOMERKKEJÄ. Jos tällaisia käsitepareja, vaikkapa ´satunnaisuus ja välttämättömyys´, pidetään teorianmuodostuksessa kategorisesti toisensa pois sulkevina muodollisloogisina vastakohtina, niin sutta ja sekundaa tulee…

 (Tätä kirjoittaessani en ollut vielä lukenut Enqvistin kirjaa ”Monimutkaisuus”. Olen sen kuitenkin ostanut, ja suunnittelen arvostelevani edellä mainitulta pohjalta. Perästä kuuluu, sano torventekijä.)

Advertisements

Tietoja kansantasavalta

Kansantasavalta-sivuilla julkaistaan artikkeleita, jotka koskettelevat entisiä Euroopan sosialistisia valtioita ja niiden palauttamista kapitalistisiksi valtioiksi. Ihmiskunnan kapitalistinen riisto ja yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ei ole maailmassa vähentynyt, päinvastoin se syventynyt.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s